Kaunis kesäinen päivä vuosia sitten, tai aikaa suuntaan tai taiseen, en pysty tarkalleen sanomaan. Ainakin ilma on kaunis. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

  Ohrapelto kimaltaa kultaistaan ja keskellä sitä jököttää rikkonainen keinu, sen toinen köysi oli puoliksi poikki ja koko rakennelma heilui tuulen mukana. Joku kävelee sitä romua kohti, se joku on tyttö, jolla on samanväriset hiukset ohrapellon kanssa. Tyttö istuu keinulle ja ottaa kevyen vauhdit, paljaat jalat vilahtavat ja tuuli riepottaa kevyesti vaaleita kutreja.

 

  Kävelen sitä tyttöä kohti, mutta pysähdyn kymmenen metrin päähän, se ero tuntuu kilometreiltä. Se ero tuntuu vuosilta.. Tyttökin pysähtyy vauhdissaan ja nyt vasta näen hänen kasvonsa. Oletan näkeväni yhtä kauniit kasvot kuin vartalo, yhtä kauniit kasvot kuin hiukset, mutta kauhistun.

 

  Kasvon nahat ovat puoliksi irti ja ne roikkuvat suikaleina. Lihasten välistä erottaa paljaan luun ja sillä ihonriekaleiden lopuillakin on arpia ja likaa. Kasvojen kalmansiniset silmät luovat minuun hätäisen ja apua anovan katseen, mutta ennenkuin huomaankaan, olen kääntynyt ja juossut pois keuhkot epätasaisesti kohoillen, tuntien että ellen saa kohta henkeä, kuolisin siihen.

 

  Pieni ajatuksen pistos poltti mieltäni, ajattelin pelosta laajenneita silmiäni tuijottamassa hänen kasvoja kuin mielipuolisen iiriksissä loistavan pelon kanssa, ajattelen reaktioitani juosta pois ja kääntää hänelle selkänsä, jättää siihen.

 

  Käännyn lopulta, ja huomaan pellon reunalla olleiden hämyisten, mustien puiden muuttuneen ihmisiksi jotka ovat kävelleet tytön luo. Yksi näistä hahmoista nostaa käden ohrakutrin olkapäälle ja tyttö kääntyy hätkähtäen. Pystyn kuvittelemaan hänen silmänsä laajenneina samanlaiseen pelkoon kuin minulla äskön, ja ennenkuin huomaankaan, mustat hahmot ovat kaapaneet tytön otteeseensa ja kantaen vievät häntä pois.

 

  Tunnen huutavani, sanoja tulee suustani vaikken tiedä mitä puhunkaan, kuin puhuisin jotain vierasta kieltä. Jotain mistä en itse saa selvää. Tunnen nahassani jokaisen tytön kyyneleen, jotka virtaavat noista silmistä ja kuinka niiden suolaisuus polttaa lihasta ja kipu on sietämätön. Jatkan huutoa ja yritän juosta heitä kohti, jalkani eivät liiku, ne irtisanoivat kauhusta työsopimuksensa ja kaaduin rähmälleni ohrapeltoon kadottaen silmistäni keinun ympärillä olleen tapahtuman ja hetkeksi näin vain keltaista, kuolemankeltaista.

 

  Rämmittyäni ylös lopulta suostuttelen jalkani liikkeelle, ja tunnen kuinka liidän juosten keinua kohti. Vielä äskön se oli ollut hämyisä näky, nyt erotin sen selvästi. Mustat hahmot muuttuivat ihmisen kaltaisiksi, ja tajusin mustan olevan pelkkä kaapu. Tytön kasvojenriekaleille muodostui varovainen toivo ja kyyneleet loppuivat, tunsin kuitenkin jokaisen suolaisten kyynelten polttaman reijän omilla kasvoillani tuskaisena, kuin kyyneleisiin olisi sekoitettu happoa.

 

  Kaadun uudelleen, mutta en suoraan rähmälleni, tunnen kuinka halkaisen ilman edessäni ja kuinka nyt todella liidän tuskaisesti pellon yllä. Törmään tyttöön, valmistaudun iskuun ojentamalla käteni ja sulkien silmäni, mutta samassa huomaan tömähtäneeni jo maahan, tuntematta pienintäkään töytäisyä osuessani tyttöön, tai jos osuin. Tunnen kostean mullan kasvoillani ja olen tukehtua vereen joka purskahtaa  nenääni.

 

 Yskien kohoan istumaan ja luon heti sen jälkeen hätäisen katseen ympärilleni, ei ketään. Taivaalla vain lentää lintuparvi, monta mustaa ja niiden keskellä yksi valkoinen..