Räsyinen hahmo raahautuu tuskallisesti eteenpäin luoden viimeisen vilkauksen taakseen, kunnes romahtaa lohduttomasti maahan. Tuuli huiskuttaa hänen lyhyitä ja vaaleita hiuksia jotka sojottavat luonnottomasti joka suuntaan.

 

"Vettä."

Se sattuu.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Tarvitsen vettä."

 

  Vaaleahiuksinen poika sulkee silmänsä ja mieli taikoo hänen eteensä kuvan.

*"Kun keskitän chakrani käteeni, voin tuhota helposti kaikkea."

Pieni hymy, molemmilta.

Toisen kuvitelmien poika laskee katseensa ja antaa vinon, hieman ivallisen hymyn nousta hänen huulilleen. Hän tiesi, että tietysti hän pystyisi siihen, jopa ongelmitta. Toisin taas hopeahiuksinen toista selvästi paljon vanhempi mies, naurahtaa kevyesti ja sulkeutuu taas lukemaan kirjaansa.*

 

  Vaaleahiuksinen poika avaa silmänsä kohdatakseen polttavan ja armottoman auringon.

Anna anteeksi, en pysty siihen.

En ole ikinä pystynytkään.

 

   Hetkeksi vaaleatukka kokee kuvitelmansa todeksi, yhtäkkiä mustahiuksinen on hänen vierellään. Hän pystyisi haistamaan toisen yönmustien hiuksien tuoksun, tuntemaan silkinpehmeän kalpean ihon omalla ihollaan, kietoutua toiseen eikä ikinä päästäisi irti.

Mutta en ikinä pysty kuvittelemaan että asiat voisivat vielä olla samoin.

Katkeruus ilmestyy tuhkanvaaleille kasvoille ja kyynel, pieni tahaton kyynel vierähtää poskelle ja sitä kautta maahan.

 

  Osa osalta, pala palalta hitaasti kaikki se katoaa.

Avattuaan silmänsä, monet voisivat sanoa painajaisen olevan ohi. Nuorelle pojalle painajainen oli vasta alkamassa.

 

   Pieni nyrkki pusertaa lakanoita ja hiljainen nyyhkytys täyttää huoneen. Väsymys puuskahtelee aaltoina pojan sisällä samalla tahdilla kivun virran kanssa. Samaan tahtiin jokaisen sydämmenlyönnin kanssa.

 

   Samassa hän vaipuu uneen uudelleen.

 

*********************************************************************************************

 

  "Oh!" Hämmästynyt sana karkaa mustahiuksisen pojan huulilta.

"Herätinkö sinut." Se jatkaa, äänestä ei saisi selville mitä hän ajattelee. Pitäisi tuntea sydän. Sydän jota tuskin on edes tuon toisen, mustahiuksisen pojan rinnassa.

 

  Toinen, vaaleahiuksinen poika raottaa silmäänsä ja kohtaa mustahiuksisen katseen, hänen taivaansiniset viattomat silmät kohtaavat kylmät sysimustat silmät.

 

 Kun heräsin, ulkona oli jo valmiiksi pimeää.

"Naruto, Tule jo."

 

  Narutoksi kutsuttu vaaleahiuksinen poika hätkähtää ja kohottautuu etsimään vaatteitaan mustatukkaisen pojan katseen alla.

"Tämän päivän tehtävä on jo suoritettu."

 

   "Sasuke.." Naruto kuiskaa hiljaa ja painaa katseensa alas.

"Hm."  Tummahiuksinen vastaa kuultuaan nimensä.

 

  Niin paljon sanottavaa, niin vähän sanoja.

 

  Sasuke painaa päänsä Naruton tasolle niin että nenät hipaisevat toisiaan. Poika toistaa äsköisen kaksi kirjaimisen vastauksensa, tällä kertaa ei kysyen, vaan tuhahtaen. Sinisilmä kavahtaa hetkeksi ja tuntee ylipääsemättömän punan kohoavan poskilleen.

"En uskonut sinun ikinä heräävän." Mustahiuksinen jatkaa ja hieraisee kevyesti nenäänsä Naruton nenään.

 

 Niin paljon kätkettyjä tunteita, vaikkei toinen sitä huomaakkaan.

Niin paljon haluaisin vain luovuttaa.

 

  "Sigh.. olet todella heikko."

Tilanne on ohi. Sasuke on vetäytynyt nopeasti pois ja tuhahtaa vielä sanansa.

  Niin paljon toivoisin, että tulisit vierelleni takaisin.

 

  "Hei muuten, miten ihmeessä pääsit sisälle? Rikoitko oven tai jotain?" Hämmästys leviää Naruton levottomaan mieleen sysäisten hetkeksi muut ajatukset pois.

Ei pidä näyttää, kuinka se sattuu.

Olet hetkessä lähelläni, ja vielä nopeampaa poissa.

Ei pidä näyttää, kuinka paljon se sattuukaan.

"Hah.. Olet todellakin.." Sasuke vastaa toverilleen antaen sanojensa kadota ojentaen samalla mukia toiselle.

"Kaakaota!" Naruto huudahtaa ihastuneena.

"Oletko varma ettet ole kipeä.." Sasuke mutisee antaessaan Narutolle vihdoin mukinsa.

  Mä toivon että mitään ei ois meidän välillä.

 

   Naruto jäi hetkeksi katsomaan kylmänrauhallista Sasukea, joka joi keltaisesta, hymyilevästä mukistaan. Ellei Naruto olisi jo ollut täysin hereillä, hän olisi saattanut hihkaista että muki ei ollut vuoteen nähnyt tiskausta.

 

Ei saa. Vaikka niin paljon mä sitä haluankin.

Älä tuu lähemmäs. Jooko?..

 

  Hetkessä oot mun lähellä, ja vielä nopeammin katoat. Mä haluun sut, mä haluun sut kokonaan, enkä vaan niitä hetkiä, joina sä oot mun luona. Mä haluun että sä oot siinä aina.

 

   "Silti, musta tuntuu että meistä ei tuu mitään." Naruto kuiskasi niin hiljaa, että edes ihminen jolle sanat oli tarkoitettu ei kuullut sitä. 'Ehkä on parempi niin.' Ja poika nyyhkäisi hiljaa tukahduttaen kyyneleet.

 

Siinä sä oot. Mun lähellä. Tuntuu siltä että voisin itkeä.

Itkisin itseni kuiviin, sitten silmäni vuotaisi verta.

Halusin pois.

 

   Aavikko. Se taas kiduttaa uhriaan. Aurinko porottaa hetki hetkeltä yhä tuskallisemmin ja hiekka polttaa yhä enemmän. Silmät suuntautuvat kauan horisonttiin, jonne aurinko maalaa kangastuksen. Odottavat silmät.

En tiedä miksi, mutta silti odotan sinun saapuvan. Tulevan luokseni, ojentavan kätesi ja sulkevan minut syliisi. Hetken tuntui että tiesin nimesi, ja nimesi olisi ollut kaikista kaunein, nimesi olisi ollut Sasuke. Mutta nyt tuntuu, että olet taas kasvoton.

 

*********************************************************************************************

 

  "Iruka-Sensei.." Naruto kysyi antaen äänensä vaimeta. Hän tiesi kuitenkin että hän, kenelle sanat oli tarkoitettu kuulisi sen, niinkuin oli kuullut kaikki avunhuudot jotka Naruto oli huutanut elämässään.

"Niin.. " Iruka vastasi viipyilevästi.

"Onko sinulla joku josta pidät.."  Vaaleahiuksinen kysyi ja antoi sinisten silmiensä nauttia Hokage-vuorten päältä avautuvasta maisemasta, nauttien auringonlaskusta joka maalasi koko kaupunkia.

"Mitä?..Miksi sinä kysyt?" Iruka vastasi kysymykseen kysymyksellä. Hän tutki Naruton kasvoja ja odotti niistä jotain merkkiä joka paljastaisi pojan kysymyksen tarkoituksen.

 

  Naruto ei osannut vastata. Hän halusi puhua Iruka-Sensein kanssa, ja siksi oli tuonut hänet tänne. Poika toivoi että Sensei ymmärtäisi hänen äänettömän vihjeensä.

 

  Käsi painautui Naruton olkapäälle lohduttavasti.

"Naruto, mitä on tapahtunut?"

Poika kohotti katseensa kohdatakseen Irukan lempeän ruskeat silmät, jotka antoivat ilmi hänen huolensa nuorta kohtaan, ja olivat valmiina ymmärtämään.

 

  "Koska en ole varma." Naruto nyyhkäisi äkkiä.

Mä todellakin toivon että joku osais ymmärtää.

" He eivät taida tietää Kyubista." Sana sanalta, Naruto lopulta onnistuu löytämään sanansa.

Irukan käsi tarttuu Narutoa rohkaisevasti kädestä.

"Tässä ruummiissani, voinko kertoa jollekkin todella pitäväni hänestä."

 

Naruto oli sanonut huomaamattaan Irukalle, joka piti häntä yhä kädestä. Kyyneleet virtasivat pitkin pojan poskea ja katkeruus kuvastu äänessä.

"Tottakai." Iruka kuiskasi ja kumartui Naruton korkeudelle.

"Tottakai voit. Senkin tyhmeliini."

Naruto hymyili arasti Irukan sanoille.

"Älä ole huolissasi moisista asioista. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita oliko sinussa demoni vai ei."

"Näethän, pidän sinusta." Iruka sanoi hymyillen. Hän tiesi joskus joutuvansa kertomaan näitä asioita Narutolle, mutta ei ikinä tiennyt mitä sanoa. Nyt vain tuo tuntui oikeimmalta.

 

   Naruto hymyili hiljaa ja irrotti otteensa Sensein kädestä, ja romahti itkien tämän kaulaan.

"Minä pidän myös Senseistä.." Poika mutisi Irukan olkaa vasten.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuuletin surisee hiljaa luokkahuoneessa. Nuori mustahiuksinen poika kurottautuu ottamaan mukinsa viherkasvin juurelta.

  Sasuke heräsi seuraavana päivänä väsyneenä vuoteeltaan. Hän oli potkinut paksun peiton lattialle kuin aina kuuminä kesäöinä. Herätessään Sasukesta kuitenkin tuntui kuin jotain pahaa tapahtuisi, jotain mitä hän ei halunnut tapahtuvan. Kuitenkin, hänen oli lähdettävä kouluun, ehkä hän vihdoin tapaisi siellä Naruton.

 

   Tuuletin surisee hiljaa luokkahuoneessa. Nuori mustahiuksinen poika kurottautuu ottamaan mukinsa viherkasvin juurelta. Kukaan ei liiku, ei puhu eikä reagoi. Nuori ruskeahiuksinen opettaja vielä yritti puristaa oppilaista vähäisiä tiedonjyviä.

 

  Oppilaat tuijottavat lamaantuneina eteenpäin senseitään kohti eivätkä näytä ajattelevan mitään. Tai jos ajattelevat, tuijottavat silti tyhjästi eteenpäin. Sensein puhe valuu ohi heidän korviensa, vaikka hän yrittääkin jankata samoja asioita. Oppilaat ovat kuin hypnotisoituja.

"Tätä se helle tekee." Opettaja huokaa ja antaa kätensä lysähtää alas ja vaipua tuolille. Ehkä tänään hänkään ei jaksaisi.

 

  Tuo mustahiuksinen poika kompuroi ja sen seurauksena pudottaa mukinsa lattialle niin että vesi roiskahtaa ympäriinsä kastellen lähiympäristön. Osakseen hän ei kuitenkaan saa paria kummaksuvaa katsetta enempää. 'Mikä kaikkia vaivaa.'

 

Sasuke kumartui punaisena pyyhkimään käsipaperiin vesiläikkiä mitkä muki oli tippumisellaan aiheuttanut. Kesäpäivä oli kuuma, hän oli luokassa. Näinä päivinä ei pitäisi olla luokassa, pitäisi olla ulkona. Saatuaan viimeiset vesiläikät kuivattua ruudulliselta lattialta hän nousi ylös ja antoi katseen pyyhkäistä luokan yli. Hetken hän katsoi opettajaansa silmiin, opettajaansa jooka hymyili niin että hänen iholla kuultava vaalea nenän yli menevä arpikin taittui päistään. Sasukekin hymyili pienesti.

 

   Sasuke ei pitänyt siitä hymystä jonka opettaja hänelle antoi, aivan kuin Iruka tietäisi jotain.. Tai tietäisi jostain enemmän kuin hän. Hermostuneena Sasuke palasi istumaan paikalleen ja naputteli kynäänsä pulpettiin. Kello mateli luvattoman hitaasti. Narutoakaan ei ollut näkynyt.

 

   Sasuke avasi Naruton asunnon oven avaimellaan, jonka hän oli joskus ikuisuuksia sitten saanut toiselta pojalta. Ilmeisesti Naruto oli unohtanut jo sen. Talo oli tyhjä.

"Naruto?" Sasuke kysyi hiljaa saamatta vastausta, ilmeisesti poika oli vielä jossain. Sasuke kääntyi kannoiltaan lähteäkseen kunnes huomasi oveen kiinnitetyn lapun.

 

  Suljettuaan hermostuneena oven mustahiuksinen juoksi alas rappukäytävän saaden pari rollaattori-mummoa kaatumaan. Sydämmessään hän toivoi että lapun teksti ei olisi totta.

 

Muhun sattuu.

Enemmän kuin koskaan.

Silti sä naurat.

 

  Ulkona sataa. Manaillen Sasuke lähtee juoksemaan eteenpäin. Hän tiesi missä Naruto oli, ja mitä poika aikoisi tehdä. Hän halusi estää sen.

 

Askeleet kaikuivat tyhjillä ja sateisilla kaduilla, Sasukella ei ollut edes aikaa jäädä kiroamaan sandaalejansa jotka päästivät kaiken veden iloisesti sisäänsä. Hänen oli juostava jos aikoisi ehtiä. Tuntui kuin kaikki olisi jo menetetty, hän halusi kuitenkin yrittää.

 

Mäkin yritin nauraa sun kanssa.

Mut en onnistunu.

Älä tuu mun lähelle,

Sä vaan satutat mua.

Silti mä pyydän sun rakkauttas.

Ei kai se oo liikaa?

 

  Naruto seisoi Hogage-vuorten laidalla. Samassa paikassa jossa hän oli eilen puhunut opettajansa kanssa. Poika huokaisi hiljaa ja laski katseensa kenkiinsä. Hänen piti ajatella kaikkea rauhassa.

 

   Aavikolla oli yhden sijasta tällä kertaa kaksi riutunutta uhria. Vaaleatukkaisen raottaessa silmiään hän näki edessään mustahiuksisen pojan, joka katsoi häntä väsyneesti ja lempeästi kurottaen kättään toista kohti. Vaaleatukkainen vastasi eleeseen ja tarttui mustahiuksen käteen.

Se, kenen mä luulin mut täältä pelastava, riutuuki nyt tääl mun kanssa, mut se riutuu mun vierellä, musta välittäen.

Kevyt naurahdus pääsee kummankin huulilta ja he kurottautuvat toisiaan kohti sulkien toisensa viimeisillä voimillaan syleilyyn. Aavikko saisi kaipamansa uhrinsa kaksinkerroin. Mutta sillä ei ollut väliä, he olivat yhdessä. Viimeisenä vaaleatukkainen näki mustien hiuksen läpi nälkäisiä korppikotkia kaartelemassa ympyrää heidän yllään.

 

   Naruto avasi hämmentyneenä silmänsä. Nykyään usein, kun hän sulki silmänsä hän näki itsensä aavikolla. Ensimmäistä kertaa siihen sisältyi toinenkin, ja poika tiesi varmasti kuka se toinen oli. Sasuke.

 

  Jotenkin Sasuke oli alkanut täyttämään hänen elämäänsä vaivihkaa, Naruto ei itse edes ollut huomannut sitä, ja nyt, kaikki tuntui selkiävän. Kysymykset saivat vastaukset. Hän todella piti Sasukesta.

 

   Samassa alkoi sataa.

 

   Sasuke puuskutti poratiden yläpäässä. Hän ei ollut nelikilometrisellä matkalla pysähtynyt kertaakaan, ja oli tottunut taittamaan pitempiäkin matkoja, mutta nyt jokin painoi hänen sydäntään ja vei voimia. Sateen humun läpi hän erotti harmaan hahmon kallion juurella katselemassa kaikaisuuteen.

 

Niin paljon mä sua tarvitsen,

niin paljon se muhun sattuu.

Niin vähän sä kuitenkin ymmärrät,

Vaikka niin paljon mä toivoisin

Et sä tajuaisit

Ja mua rakastaisit.

 

"Naruto!" Sasuke huusi saatuaan lisää ilmaa ja lähti juosten toisen luo, hän ei erottanut tätä sateen läpi, mutta tiesi tämän olevan Naruto, tai ainakin toivoi. Hahmo hätkähti ja näytti kääntyvän Sasukea kohti. Poika levitti kätensä ja kaappasi toisen syliinsä. Hän ei enään ikinä päästäisi irti. Hän tunsi Naruton ällistyneen äännähdykset, tunsi pojan hengityksen korvassaan, tunsi ihon ihoa vasten ja veti sisään Naruton vaaleiden hiusten hajua. Naruto kietoi myös kätensä Sasuken ympärille. Samat ajatukset kulkivat hänen päässään.

 

Vihdoin hän tunsi toisen otteessaan, tiukassa syleilyssä vartaloaan vasten.

 

  Samassa he olivat painottomia.

 

  Tuuli riuhtoi heitä ja kauhistunut Naruto tarttui kouristuksenomaisesti Sasukeen. Hän tiesi osuvansa ensin kivikkoon, hän kuolisi, Sasuke saattaisi selvitä. Niin olisi hyvä. Hän painoi päänsä Sasuken olkäpäähän itkien, ja samalla tunsi pehmeät huulet omillaan. Tuuli ei enään repinyt häntä selästä, vaan mahasta. Nopeasti hän tajusi olevansa Sasuken päällä, Sasuke oli kiepsauttautunut Naruton alle niin että Naruto selviäisi.

 

   "En haluaisi kuolla kanssasi, eläessäni haluaisin olla kanssasi."

 

  Naruto näki taas edessään aavikon. Hän makasi siinä Sasuken kanssa vieläkin. Sitten tuli valtava valo, ja heidät revittiin irti toisistaan. Sasuken kosketus tuntui yhä iholla. Ja pimeys. Sasuke oli kadonnut valoon hitaasti. Naruto oli vedetty pimeään. Aavikkoa ei enään ollut.

 

   Seuraavaksi avatessaan silmänsä, Naruto löysi itsensä sairaalasta.

"Luojan kiitos heräsit viimeinkin."

 

   -----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

  Naruto liikkui vaivihkaa levottomana uusissa, kutittavissa mustissa vaatteissaan. Ne vaatteet, mitä hän oli käyttänyt joskus kolmannen Hogaken hautajaisissa eivät tietystikkään enään mahtuneet, ja sen seurauksena hänen vihreä sammakko-lompakkonsa oli kiljaissut äkillistä rahantuhlausta.

Tänään ehkä mä vihdoinkin oppisin että sä oot poissa.

 

  Kirkkoon piti saapua jo seitsemäksi. Aurinko oli vieläkin vasta kurkkimassa mäen takaa kun Naruto lopulta purkautui ulos autosta ja väsyneenä hän haukotteli ja katseli väkeä, joka oli tullut kirkon ovelle.

Tänään ehkä ymmärrän, ettei ole enään sinua.

 

  Kirkko oli vanha puurakennus joka oli maalattu vaaleansiniseksi, sen pari pylvästä oli kaiverrettu kiemuraisiksi. Jos Naruto olisi ollut joskus seurannut historiantunteja, hän ehkä tunnistaisi pylväiden tyylisuuntauksen. Mutta eihän lopulta historiantunnilla voi parempaa tehdä kuin nukkua? Näin ainakin Naruto oli tehnyt.

En eilenkään tajunnut, kuinka sua rakastin..

 

  Kirkon suuret ikkunat aukesivat joka suuntaan, ja ylimpiä koristi kuva neitsyt-Mariasta Jeesus-lapsi sylissään. Sädekehä oli monesta muusta kuvasta poiketen kolmio. Silloin joskus uskonnontunnilla kerrottiin kolmio-sädekehän tarkoittavan pyhää kolminaisuutta, vai mikä se olikaan. Nyt tällä hetkellä Naruto yhtäkkiä näki siinä jotain hyvin koskettavaa.

Eilen rakastin sua vähemmän kuin tänään,

Se tapa jolla Maria katsoi lastaan, rakastavasti? Se tapa jolla nainen kantoi pyhää lastaan, huolehtivasti?

Enkä siltikään pysty ymmärtämään..

Ja kuinka rauhaisalta lapsi näytti sylissä, siltä kuin kaikki paha olisi poissa. Ei olisi kuolemaa, ei pahaa.

Miksi minulle tärkein, miksi minulle rakkain minulta vietiin.

Ja kymmenien vuosien jälkeen, Maria katseli kuinka hänen poikansa ristiinnaulittiin.

Rakkaus ei kuole vaikka sinä kuolisit.

 

Huomenna en taaskaan tajua, että et olekkaan vieressäni.

 

  Lopulta Naruto pääsi ulos kirkosta. Mitä tahansa hänen mielessä oli ollutkin, tuskin se ainakaan oli ollut itkeminen koko kirkkokansan edessä. Todellakin, sielunmessun Naruto oli onnistunut pääsemään läpi pelkillä kosteilla silmillä, mutta kun arkku oli laskettu hautaan, ja oli Naruton vuoro sanoa hyväisensä, poika oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun. Arkku oli saanut itkusta osansa ja sen surunmustalla kannella olleet kyyneleet olivat heijastaneet auringonvalon kaikissa sprektin väreissä.

Huomenna et kiedo käteäsi ylitseni, huomenna et sano rakastavasi.

 

   Silmät punaisena poika yhtäkkiä löysi itsensä Sasuken oven luolta. Alitajuisesti hän koputti ovelle parikertaa hermostuneena, niinkuin silloin kun hän oli hakenut Sasukea milloin mihinkin. Koputeltuaan aikansa hän kuuli takaansa kärkkäät sanat:

"Nuoriherra Sasuke on kuollut." Tunkkainen ja nuhainen ääni ilmoitti Naruton takaa. Poika käännähti yllättyneenä katsomaan taakseen ja näki miltei kaksinkerroin taittuneen mummokäävän takanaan harava kädessään.

"Mitä?" Vaaleatukkainen poika sanoi aidosti hämillään, vaikka oikeasti oli juuri tullut tämän 'nuoriherra Sasuken' hautajaisista.

Nuoriherra Sasuke on kuollut.

 

  "Ai.. anteeksi että häiritsin." Naruto mutisi ja kääntyi lähteäkseen. Kadulle päästyään hän veti syvään henkeä ja yritti tajuta *hän on kuollut, Sasukea ei enään ole. Hän on KUOLLUT!' Kuitenkaan hän ei kyennyt uskomaan sitä.

 

   Samassa alkoi satamaan.

 

   Niinkuin moni rakastavainen oli sanonut sataessa, että yksi hyvä puoli sillä oli, se kätkee kyyneleet. Niin, niin oli. Niin se kätki. Naruton oli todettava. Hän ei ollut liikkunut puoleentuntiin paikaltaan, ja oli jo kautaaltaan märkä. Hän tiesi kuitenkin, ettei jaksaisi mennä kotiinsa. Ainut sopiva paikka tälle oli se, missä hän oli surenut lukemattomia kertoja ennenkin. Paikka jossa Sasuke oli kuollut.

 

   Päästyään liukastumatta portaat ylös Hogake-vuorelle Naruto värisi läpimärissä vaatteissaan eikä kyennyt enään itkemäänkään. Hänen kullanvaaleat hiukset olivat liimautuneet hänen syvänmerenväristen silmiensä eteen. Kaukana hän erotti vieläkin pienen ristin, joka oli pystytetty Sasuken tippumispaikalle. Tai siis hänen ja Sasuken.

Huominen on sulta peruttu, ja niin on multakin. Vai eilinen eläköön muistoissamme.

 

 Naruto istui hiljaa märälle kivelle välittämättä enään housujensa kastumisesta. Hän oli jo muutenkin tarpeeksi märkä. Hiljaa laastaroiduilla sormillaan hän silitti kylmää ja märkää maata vieressään toivoen jonkun ilmestyvän vierelleen, ja sillä jollain oli nimikin, maailman kaunein nimi. Se nimi alkoi ässällä ja loppui eehen. Se nimi oli Sasuke.

Kannan silti unelmiani yhä mukanani.

 

  Poika laskeutui pitkäkseen ja tunsi lyhyiden ruohonkorsien kutittavan itseään niskasta. Ne olivat puskeneet tiensä läpi harmaan, tai siis ruskean kallion ja nyt aiheuttivat työtä kaupungin puutarhureille.  Poika antoi tippuvien sadepisaroiden kutitella kasvojaan valuessaan alaspäin, ja nautti siitä kuinka ne peittivät viimeisetkin kyyneleet, jotka poika onnistui pusertamaan itsestään. Seuraavaksi hän oikeasti itkisi verta.

Unelmiani en uskalla jättää.

 

  Sade jatkui yhä piiskaavana ja liimasi pojan maahan, tämän jaksamatta edes välittää asiasta. Harmaat pilvet vyöryivät taivaalle yhä uusina, vuolaina sotajoukkoina valmiina luopumaan lastistaan. Maa nieli ahtaasti veden itseensä kuin viime sateesta olisi ollut viisikymmentä vuotta. Siitä oli kahdeksan päivää.

Ne pitävät minut vielä kiinni täälä. Täällä maailmassa.

Sinä olet unelmissani vieläkin osallisena.

 En uskalla luovuttaa sinusta, nyt kun olet pelkkä muisto.

Muistot haalistuvat, joku sanoi.

Sinä et haalistu koskaan.

 

  Aavikko tulvi vettä. Poika oli palannut taas sinne pimeydestä, kuitenkaan se ei ollut entisensä. Se oli täynnä kukkia. Se aavikko oli todellakin puhjennut täyteen kukkaan. Enään sitä ei aavikoksi tunnistanut. Mutainen sadevesi virtasi pienissä ojissa täyttäen ne kiusoittelevalla elinvoimallaan, yhtäkkiä aavikon kaikki eläimet heräsivät eloon. Perhoset lentelivät kukasta kukkaan kuin tämä olisi niiden viimeinen päivä, ehkä olisikin. Ja tuuli kuiskaili hempeänä. Vielä horisontissa näkyi elinvoiman tuoneet tummat pilvet. Ja keskellä kaikkea seisoi poika, joka kyynelsilmäisenä katseli kaikkea. Hän ei itkenyt onnea, hän itki sitä tuskaa jonka tämä vaippa oli peittänyt alleen. Hän itki itseään räsyisissä vaatteissaan.