Tervetuloa tämän pienen päärynän blogiin. Tulin taas pitkästä aikaa päivittämään tämänkin.

    

Kaunis kesäinen päivä vuosia sitten, tai aikaa suuntaan tai taiseen, en pysty tarkalleen sanomaan. Ainakin ilma on kaunis. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

  Ohrapelto kimaltaa kultaistaan ja keskellä sitä jököttää rikkonainen keinu, sen toinen köysi oli puoliksi poikki ja koko rakennelma heilui tuulen mukana. Joku kävelee sitä romua kohti, se joku on tyttö, jolla on samanväriset hiukset ohrapellon kanssa. Tyttö istuu keinulle ja ottaa kevyen vauhdit, paljaat jalat vilahtavat ja tuuli riepottaa kevyesti vaaleita kutreja.

 

  Kävelen sitä tyttöä kohti, mutta pysähdyn kymmenen metrin päähän, se ero tuntuu kilometreiltä. Se ero tuntuu vuosilta.. Tyttökin pysähtyy vauhdissaan ja nyt vasta näen hänen kasvonsa. Oletan näkeväni yhtä kauniit kasvot kuin vartalo, yhtä kauniit kasvot kuin hiukset, mutta kauhistun.

 

  Kasvon nahat ovat puoliksi irti ja ne roikkuvat suikaleina. Lihasten välistä erottaa paljaan luun ja sillä ihonriekaleiden lopuillakin on arpia ja likaa. Kasvojen kalmansiniset silmät luovat minuun hätäisen ja apua anovan katseen, mutta ennenkuin huomaankaan, olen kääntynyt ja juossut pois keuhkot epätasaisesti kohoillen, tuntien että ellen saa kohta henkeä, kuolisin siihen.

 

  Pieni ajatuksen pistos poltti mieltäni, ajattelin pelosta laajenneita silmiäni tuijottamassa hänen kasvoja kuin mielipuolisen iiriksissä loistavan pelon kanssa, ajattelen reaktioitani juosta pois ja kääntää hänelle selkänsä, jättää siihen.

 

  Käännyn lopulta, ja huomaan pellon reunalla olleiden hämyisten, mustien puiden muuttuneen ihmisiksi jotka ovat kävelleet tytön luo. Yksi näistä hahmoista nostaa käden ohrakutrin olkapäälle ja tyttö kääntyy hätkähtäen. Pystyn kuvittelemaan hänen silmänsä laajenneina samanlaiseen pelkoon kuin minulla äskön, ja ennenkuin huomaankaan, mustat hahmot ovat kaapaneet tytön otteeseensa ja kantaen vievät häntä pois.

 

  Tunnen huutavani, sanoja tulee suustani vaikken tiedä mitä puhunkaan, kuin puhuisin jotain vierasta kieltä. Jotain mistä en itse saa selvää. Tunnen nahassani jokaisen tytön kyyneleen, jotka virtaavat noista silmistä ja kuinka niiden suolaisuus polttaa lihasta ja kipu on sietämätön. Jatkan huutoa ja yritän juosta heitä kohti, jalkani eivät liiku, ne irtisanoivat kauhusta työsopimuksensa ja kaaduin rähmälleni ohrapeltoon kadottaen silmistäni keinun ympärillä olleen tapahtuman ja hetkeksi näin vain keltaista, kuolemankeltaista.

 

  Rämmittyäni ylös lopulta suostuttelen jalkani liikkeelle, ja tunnen kuinka liidän juosten keinua kohti. Vielä äskön se oli ollut hämyisä näky, nyt erotin sen selvästi. Mustat hahmot muuttuivat ihmisen kaltaisiksi, ja tajusin mustan olevan pelkkä kaapu. Tytön kasvojenriekaleille muodostui varovainen toivo ja kyyneleet loppuivat, tunsin kuitenkin jokaisen suolaisten kyynelten polttaman reijän omilla kasvoillani tuskaisena, kuin kyyneleisiin olisi sekoitettu happoa.

 

  Kaadun uudelleen, mutta en suoraan rähmälleni, tunnen kuinka halkaisen ilman edessäni ja kuinka nyt todella liidän tuskaisesti pellon yllä. Törmään tyttöön, valmistaudun iskuun ojentamalla käteni ja sulkien silmäni, mutta samassa huomaan tömähtäneeni jo maahan, tuntematta pienintäkään töytäisyä osuessani tyttöön, tai jos osuin. Tunnen kostean mullan kasvoillani ja olen tukehtua vereen joka purskahtaa  nenääni.

 

 Yskien kohoan istumaan ja luon heti sen jälkeen hätäisen katseen ympärilleni, ei ketään. Taivaalla vain lentää lintuparvi, monta mustaa ja niiden keskellä yksi valkoinen..

  Räsyinen hahmo raahautuu tuskallisesti eteenpäin luoden viimeisen vilkauksen taakseen, kunnes romahtaa lohduttomasti maahan. Tuuli huiskuttaa hänen lyhyitä ja vaaleita hiuksia jotka sojottavat luonnottomasti joka suuntaan.

 

"Vettä."

Se sattuu.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

"Tarvitsen vettä."

 

  Vaaleahiuksinen poika sulkee silmänsä ja mieli taikoo hänen eteensä kuvan.

*"Kun keskitän chakrani käteeni, voin tuhota helposti kaikkea."

Pieni hymy, molemmilta.

Toisen kuvitelmien poika laskee katseensa ja antaa vinon, hieman ivallisen hymyn nousta hänen huulilleen. Hän tiesi, että tietysti hän pystyisi siihen, jopa ongelmitta. Toisin taas hopeahiuksinen toista selvästi paljon vanhempi mies, naurahtaa kevyesti ja sulkeutuu taas lukemaan kirjaansa.*

 

  Vaaleahiuksinen poika avaa silmänsä kohdatakseen polttavan ja armottoman auringon.

Anna anteeksi, en pysty siihen.

En ole ikinä pystynytkään.

 

   Hetkeksi vaaleatukka kokee kuvitelmansa todeksi, yhtäkkiä mustahiuksinen on hänen vierellään. Hän pystyisi haistamaan toisen yönmustien hiuksien tuoksun, tuntemaan silkinpehmeän kalpean ihon omalla ihollaan, kietoutua toiseen eikä ikinä päästäisi irti.

Mutta en ikinä pysty kuvittelemaan että asiat voisivat vielä olla samoin.

Katkeruus ilmestyy tuhkanvaaleille kasvoille ja kyynel, pieni tahaton kyynel vierähtää poskelle ja sitä kautta maahan.

 

  Osa osalta, pala palalta hitaasti kaikki se katoaa.

Avattuaan silmänsä, monet voisivat sanoa painajaisen olevan ohi. Nuorelle pojalle painajainen oli vasta alkamassa.

 

   Pieni nyrkki pusertaa lakanoita ja hiljainen nyyhkytys täyttää huoneen. Väsymys puuskahtelee aaltoina pojan sisällä samalla tahdilla kivun virran kanssa. Samaan tahtiin jokaisen sydämmenlyönnin kanssa.

 

   Samassa hän vaipuu uneen uudelleen.

 

*********************************************************************************************

 

  "Oh!" Hämmästynyt sana karkaa mustahiuksisen pojan huulilta.

"Herätinkö sinut." Se jatkaa, äänestä ei saisi selville mitä hän ajattelee. Pitäisi tuntea sydän. Sydän jota tuskin on edes tuon toisen, mustahiuksisen pojan rinnassa.

 

  Toinen, vaaleahiuksinen poika raottaa silmäänsä ja kohtaa mustahiuksisen katseen, hänen taivaansiniset viattomat silmät kohtaavat kylmät sysimustat silmät.

 

 Kun heräsin, ulkona oli jo valmiiksi pimeää.

"Naruto, Tule jo."

 

  Narutoksi kutsuttu vaaleahiuksinen poika hätkähtää ja kohottautuu etsimään vaatteitaan mustatukkaisen pojan katseen alla.

"Tämän päivän tehtävä on jo suoritettu."

 

   "Sasuke.." Naruto kuiskaa hiljaa ja painaa katseensa alas.

"Hm."  Tummahiuksinen vastaa kuultuaan nimensä.

 

  Niin paljon sanottavaa, niin vähän sanoja.

 

  Sasuke painaa päänsä Naruton tasolle niin että nenät hipaisevat toisiaan. Poika toistaa äsköisen kaksi kirjaimisen vastauksensa, tällä kertaa ei kysyen, vaan tuhahtaen. Sinisilmä kavahtaa hetkeksi ja tuntee ylipääsemättömän punan kohoavan poskilleen.

"En uskonut sinun ikinä heräävän." Mustahiuksinen jatkaa ja hieraisee kevyesti nenäänsä Naruton nenään.

 

 Niin paljon kätkettyjä tunteita, vaikkei toinen sitä huomaakkaan.

Niin paljon haluaisin vain luovuttaa.

 

  "Sigh.. olet todella heikko."

Tilanne on ohi. Sasuke on vetäytynyt nopeasti pois ja tuhahtaa vielä sanansa.

  Niin paljon toivoisin, että tulisit vierelleni takaisin.

 

  "Hei muuten, miten ihmeessä pääsit sisälle? Rikoitko oven tai jotain?" Hämmästys leviää Naruton levottomaan mieleen sysäisten hetkeksi muut ajatukset pois.

Ei pidä näyttää, kuinka se sattuu.

Olet hetkessä lähelläni, ja vielä nopeampaa poissa.

Ei pidä näyttää, kuinka paljon se sattuukaan.

"Hah.. Olet todellakin.." Sasuke vastaa toverilleen antaen sanojensa kadota ojentaen samalla mukia toiselle.

"Kaakaota!" Naruto huudahtaa ihastuneena.

"Oletko varma ettet ole kipeä.." Sasuke mutisee antaessaan Narutolle vihdoin mukinsa.

  Mä toivon että mitään ei ois meidän välillä.

 

   Naruto jäi hetkeksi katsomaan kylmänrauhallista Sasukea, joka joi keltaisesta, hymyilevästä mukistaan. Ellei Naruto olisi jo ollut täysin hereillä, hän olisi saattanut hihkaista että muki ei ollut vuoteen nähnyt tiskausta.

 

Ei saa. Vaikka niin paljon mä sitä haluankin.

Älä tuu lähemmäs. Jooko?..

 

  Hetkessä oot mun lähellä, ja vielä nopeammin katoat. Mä haluun sut, mä haluun sut kokonaan, enkä vaan niitä hetkiä, joina sä oot mun luona. Mä haluun että sä oot siinä aina.

 

   "Silti, musta tuntuu että meistä ei tuu mitään." Naruto kuiskasi niin hiljaa, että edes ihminen jolle sanat oli tarkoitettu ei kuullut sitä. 'Ehkä on parempi niin.' Ja poika nyyhkäisi hiljaa tukahduttaen kyyneleet.

 

Siinä sä oot. Mun lähellä. Tuntuu siltä että voisin itkeä.

Itkisin itseni kuiviin, sitten silmäni vuotaisi verta.

Halusin pois.

 

   Aavikko. Se taas kiduttaa uhriaan. Aurinko porottaa hetki hetkeltä yhä tuskallisemmin ja hiekka polttaa yhä enemmän. Silmät suuntautuvat kauan horisonttiin, jonne aurinko maalaa kangastuksen. Odottavat silmät.

En tiedä miksi, mutta silti odotan sinun saapuvan. Tulevan luokseni, ojentavan kätesi ja sulkevan minut syliisi. Hetken tuntui että tiesin nimesi, ja nimesi olisi ollut kaikista kaunein, nimesi olisi ollut Sasuke. Mutta nyt tuntuu, että olet taas kasvoton.

 

*********************************************************************************************

 

  "Iruka-Sensei.." Naruto kysyi antaen äänensä vaimeta. Hän tiesi kuitenkin että hän, kenelle sanat oli tarkoitettu kuulisi sen, niinkuin oli kuullut kaikki avunhuudot jotka Naruto oli huutanut elämässään.

"Niin.. " Iruka vastasi viipyilevästi.

"Onko sinulla joku josta pidät.."  Vaaleahiuksinen kysyi ja antoi sinisten silmiensä nauttia Hokage-vuorten päältä avautuvasta maisemasta, nauttien auringonlaskusta joka maalasi koko kaupunkia.

"Mitä?..Miksi sinä kysyt?" Iruka vastasi kysymykseen kysymyksellä. Hän tutki Naruton kasvoja ja odotti niistä jotain merkkiä joka paljastaisi pojan kysymyksen tarkoituksen.

 

  Naruto ei osannut vastata. Hän halusi puhua Iruka-Sensein kanssa, ja siksi oli tuonut hänet tänne. Poika toivoi että Sensei ymmärtäisi hänen äänettömän vihjeensä.

 

  Käsi painautui Naruton olkapäälle lohduttavasti.

"Naruto, mitä on tapahtunut?"

Poika kohotti katseensa kohdatakseen Irukan lempeän ruskeat silmät, jotka antoivat ilmi hänen huolensa nuorta kohtaan, ja olivat valmiina ymmärtämään.

 

  "Koska en ole varma." Naruto nyyhkäisi äkkiä.

Mä todellakin toivon että joku osais ymmärtää.

" He eivät taida tietää Kyubista." Sana sanalta, Naruto lopulta onnistuu löytämään sanansa.

Irukan käsi tarttuu Narutoa rohkaisevasti kädestä.

"Tässä ruummiissani, voinko kertoa jollekkin todella pitäväni hänestä."

 

Naruto oli sanonut huomaamattaan Irukalle, joka piti häntä yhä kädestä. Kyyneleet virtasivat pitkin pojan poskea ja katkeruus kuvastu äänessä.

"Tottakai." Iruka kuiskasi ja kumartui Naruton korkeudelle.

"Tottakai voit. Senkin tyhmeliini."

Naruto hymyili arasti Irukan sanoille.

"Älä ole huolissasi moisista asioista. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita oliko sinussa demoni vai ei."

"Näethän, pidän sinusta." Iruka sanoi hymyillen. Hän tiesi joskus joutuvansa kertomaan näitä asioita Narutolle, mutta ei ikinä tiennyt mitä sanoa. Nyt vain tuo tuntui oikeimmalta.

 

   Naruto hymyili hiljaa ja irrotti otteensa Sensein kädestä, ja romahti itkien tämän kaulaan.

"Minä pidän myös Senseistä.." Poika mutisi Irukan olkaa vasten.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuuletin surisee hiljaa luokkahuoneessa. Nuori mustahiuksinen poika kurottautuu ottamaan mukinsa viherkasvin juurelta.

  Sasuke heräsi seuraavana päivänä väsyneenä vuoteeltaan. Hän oli potkinut paksun peiton lattialle kuin aina kuuminä kesäöinä. Herätessään Sasukesta kuitenkin tuntui kuin jotain pahaa tapahtuisi, jotain mitä hän ei halunnut tapahtuvan. Kuitenkin, hänen oli lähdettävä kouluun, ehkä hän vihdoin tapaisi siellä Naruton.

 

   Tuuletin surisee hiljaa luokkahuoneessa. Nuori mustahiuksinen poika kurottautuu ottamaan mukinsa viherkasvin juurelta. Kukaan ei liiku, ei puhu eikä reagoi. Nuori ruskeahiuksinen opettaja vielä yritti puristaa oppilaista vähäisiä tiedonjyviä.

 

  Oppilaat tuijottavat lamaantuneina eteenpäin senseitään kohti eivätkä näytä ajattelevan mitään. Tai jos ajattelevat, tuijottavat silti tyhjästi eteenpäin. Sensein puhe valuu ohi heidän korviensa, vaikka hän yrittääkin jankata samoja asioita. Oppilaat ovat kuin hypnotisoituja.

"Tätä se helle tekee." Opettaja huokaa ja antaa kätensä lysähtää alas ja vaipua tuolille. Ehkä tänään hänkään ei jaksaisi.

 

  Tuo mustahiuksinen poika kompuroi ja sen seurauksena pudottaa mukinsa lattialle niin että vesi roiskahtaa ympäriinsä kastellen lähiympäristön. Osakseen hän ei kuitenkaan saa paria kummaksuvaa katsetta enempää. 'Mikä kaikkia vaivaa.'

 

Sasuke kumartui punaisena pyyhkimään käsipaperiin vesiläikkiä mitkä muki oli tippumisellaan aiheuttanut. Kesäpäivä oli kuuma, hän oli luokassa. Näinä päivinä ei pitäisi olla luokassa, pitäisi olla ulkona. Saatuaan viimeiset vesiläikät kuivattua ruudulliselta lattialta hän nousi ylös ja antoi katseen pyyhkäistä luokan yli. Hetken hän katsoi opettajaansa silmiin, opettajaansa jooka hymyili niin että hänen iholla kuultava vaalea nenän yli menevä arpikin taittui päistään. Sasukekin hymyili pienesti.

 

   Sasuke ei pitänyt siitä hymystä jonka opettaja hänelle antoi, aivan kuin Iruka tietäisi jotain.. Tai tietäisi jostain enemmän kuin hän. Hermostuneena Sasuke palasi istumaan paikalleen ja naputteli kynäänsä pulpettiin. Kello mateli luvattoman hitaasti. Narutoakaan ei ollut näkynyt.

 

   Sasuke avasi Naruton asunnon oven avaimellaan, jonka hän oli joskus ikuisuuksia sitten saanut toiselta pojalta. Ilmeisesti Naruto oli unohtanut jo sen. Talo oli tyhjä.

"Naruto?" Sasuke kysyi hiljaa saamatta vastausta, ilmeisesti poika oli vielä jossain. Sasuke kääntyi kannoiltaan lähteäkseen kunnes huomasi oveen kiinnitetyn lapun.

 

  Suljettuaan hermostuneena oven mustahiuksinen juoksi alas rappukäytävän saaden pari rollaattori-mummoa kaatumaan. Sydämmessään hän toivoi että lapun teksti ei olisi totta.

 

Muhun sattuu.

Enemmän kuin koskaan.

Silti sä naurat.

 

  Ulkona sataa. Manaillen Sasuke lähtee juoksemaan eteenpäin. Hän tiesi missä Naruto oli, ja mitä poika aikoisi tehdä. Hän halusi estää sen.

 

Askeleet kaikuivat tyhjillä ja sateisilla kaduilla, Sasukella ei ollut edes aikaa jäädä kiroamaan sandaalejansa jotka päästivät kaiken veden iloisesti sisäänsä. Hänen oli juostava jos aikoisi ehtiä. Tuntui kuin kaikki olisi jo menetetty, hän halusi kuitenkin yrittää.

 

Mäkin yritin nauraa sun kanssa.

Mut en onnistunu.

Älä tuu mun lähelle,

Sä vaan satutat mua.

Silti mä pyydän sun rakkauttas.

Ei kai se oo liikaa?

 

  Naruto seisoi Hogage-vuorten laidalla. Samassa paikassa jossa hän oli eilen puhunut opettajansa kanssa. Poika huokaisi hiljaa ja laski katseensa kenkiinsä. Hänen piti ajatella kaikkea rauhassa.

 

   Aavikolla oli yhden sijasta tällä kertaa kaksi riutunutta uhria. Vaaleatukkaisen raottaessa silmiään hän näki edessään mustahiuksisen pojan, joka katsoi häntä väsyneesti ja lempeästi kurottaen kättään toista kohti. Vaaleatukkainen vastasi eleeseen ja tarttui mustahiuksen käteen.

Se, kenen mä luulin mut täältä pelastava, riutuuki nyt tääl mun kanssa, mut se riutuu mun vierellä, musta välittäen.

Kevyt naurahdus pääsee kummankin huulilta ja he kurottautuvat toisiaan kohti sulkien toisensa viimeisillä voimillaan syleilyyn. Aavikko saisi kaipamansa uhrinsa kaksinkerroin. Mutta sillä ei ollut väliä, he olivat yhdessä. Viimeisenä vaaleatukkainen näki mustien hiuksen läpi nälkäisiä korppikotkia kaartelemassa ympyrää heidän yllään.

 

   Naruto avasi hämmentyneenä silmänsä. Nykyään usein, kun hän sulki silmänsä hän näki itsensä aavikolla. Ensimmäistä kertaa siihen sisältyi toinenkin, ja poika tiesi varmasti kuka se toinen oli. Sasuke.

 

  Jotenkin Sasuke oli alkanut täyttämään hänen elämäänsä vaivihkaa, Naruto ei itse edes ollut huomannut sitä, ja nyt, kaikki tuntui selkiävän. Kysymykset saivat vastaukset. Hän todella piti Sasukesta.

 

   Samassa alkoi sataa.

 

   Sasuke puuskutti poratiden yläpäässä. Hän ei ollut nelikilometrisellä matkalla pysähtynyt kertaakaan, ja oli tottunut taittamaan pitempiäkin matkoja, mutta nyt jokin painoi hänen sydäntään ja vei voimia. Sateen humun läpi hän erotti harmaan hahmon kallion juurella katselemassa kaikaisuuteen.

 

Niin paljon mä sua tarvitsen,

niin paljon se muhun sattuu.

Niin vähän sä kuitenkin ymmärrät,

Vaikka niin paljon mä toivoisin

Et sä tajuaisit

Ja mua rakastaisit.

 

"Naruto!" Sasuke huusi saatuaan lisää ilmaa ja lähti juosten toisen luo, hän ei erottanut tätä sateen läpi, mutta tiesi tämän olevan Naruto, tai ainakin toivoi. Hahmo hätkähti ja näytti kääntyvän Sasukea kohti. Poika levitti kätensä ja kaappasi toisen syliinsä. Hän ei enään ikinä päästäisi irti. Hän tunsi Naruton ällistyneen äännähdykset, tunsi pojan hengityksen korvassaan, tunsi ihon ihoa vasten ja veti sisään Naruton vaaleiden hiusten hajua. Naruto kietoi myös kätensä Sasuken ympärille. Samat ajatukset kulkivat hänen päässään.

 

Vihdoin hän tunsi toisen otteessaan, tiukassa syleilyssä vartaloaan vasten.

 

  Samassa he olivat painottomia.

 

  Tuuli riuhtoi heitä ja kauhistunut Naruto tarttui kouristuksenomaisesti Sasukeen. Hän tiesi osuvansa ensin kivikkoon, hän kuolisi, Sasuke saattaisi selvitä. Niin olisi hyvä. Hän painoi päänsä Sasuken olkäpäähän itkien, ja samalla tunsi pehmeät huulet omillaan. Tuuli ei enään repinyt häntä selästä, vaan mahasta. Nopeasti hän tajusi olevansa Sasuken päällä, Sasuke oli kiepsauttautunut Naruton alle niin että Naruto selviäisi.

 

   "En haluaisi kuolla kanssasi, eläessäni haluaisin olla kanssasi."

 

  Naruto näki taas edessään aavikon. Hän makasi siinä Sasuken kanssa vieläkin. Sitten tuli valtava valo, ja heidät revittiin irti toisistaan. Sasuken kosketus tuntui yhä iholla. Ja pimeys. Sasuke oli kadonnut valoon hitaasti. Naruto oli vedetty pimeään. Aavikkoa ei enään ollut.

 

   Seuraavaksi avatessaan silmänsä, Naruto löysi itsensä sairaalasta.

"Luojan kiitos heräsit viimeinkin."

 

   -----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

  Naruto liikkui vaivihkaa levottomana uusissa, kutittavissa mustissa vaatteissaan. Ne vaatteet, mitä hän oli käyttänyt joskus kolmannen Hogaken hautajaisissa eivät tietystikkään enään mahtuneet, ja sen seurauksena hänen vihreä sammakko-lompakkonsa oli kiljaissut äkillistä rahantuhlausta.

Tänään ehkä mä vihdoinkin oppisin että sä oot poissa.

 

  Kirkkoon piti saapua jo seitsemäksi. Aurinko oli vieläkin vasta kurkkimassa mäen takaa kun Naruto lopulta purkautui ulos autosta ja väsyneenä hän haukotteli ja katseli väkeä, joka oli tullut kirkon ovelle.

Tänään ehkä ymmärrän, ettei ole enään sinua.

 

  Kirkko oli vanha puurakennus joka oli maalattu vaaleansiniseksi, sen pari pylvästä oli kaiverrettu kiemuraisiksi. Jos Naruto olisi ollut joskus seurannut historiantunteja, hän ehkä tunnistaisi pylväiden tyylisuuntauksen. Mutta eihän lopulta historiantunnilla voi parempaa tehdä kuin nukkua? Näin ainakin Naruto oli tehnyt.

En eilenkään tajunnut, kuinka sua rakastin..

 

  Kirkon suuret ikkunat aukesivat joka suuntaan, ja ylimpiä koristi kuva neitsyt-Mariasta Jeesus-lapsi sylissään. Sädekehä oli monesta muusta kuvasta poiketen kolmio. Silloin joskus uskonnontunnilla kerrottiin kolmio-sädekehän tarkoittavan pyhää kolminaisuutta, vai mikä se olikaan. Nyt tällä hetkellä Naruto yhtäkkiä näki siinä jotain hyvin koskettavaa.

Eilen rakastin sua vähemmän kuin tänään,

Se tapa jolla Maria katsoi lastaan, rakastavasti? Se tapa jolla nainen kantoi pyhää lastaan, huolehtivasti?

Enkä siltikään pysty ymmärtämään..

Ja kuinka rauhaisalta lapsi näytti sylissä, siltä kuin kaikki paha olisi poissa. Ei olisi kuolemaa, ei pahaa.

Miksi minulle tärkein, miksi minulle rakkain minulta vietiin.

Ja kymmenien vuosien jälkeen, Maria katseli kuinka hänen poikansa ristiinnaulittiin.

Rakkaus ei kuole vaikka sinä kuolisit.

 

Huomenna en taaskaan tajua, että et olekkaan vieressäni.

 

  Lopulta Naruto pääsi ulos kirkosta. Mitä tahansa hänen mielessä oli ollutkin, tuskin se ainakaan oli ollut itkeminen koko kirkkokansan edessä. Todellakin, sielunmessun Naruto oli onnistunut pääsemään läpi pelkillä kosteilla silmillä, mutta kun arkku oli laskettu hautaan, ja oli Naruton vuoro sanoa hyväisensä, poika oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun. Arkku oli saanut itkusta osansa ja sen surunmustalla kannella olleet kyyneleet olivat heijastaneet auringonvalon kaikissa sprektin väreissä.

Huomenna et kiedo käteäsi ylitseni, huomenna et sano rakastavasi.

 

   Silmät punaisena poika yhtäkkiä löysi itsensä Sasuken oven luolta. Alitajuisesti hän koputti ovelle parikertaa hermostuneena, niinkuin silloin kun hän oli hakenut Sasukea milloin mihinkin. Koputeltuaan aikansa hän kuuli takaansa kärkkäät sanat:

"Nuoriherra Sasuke on kuollut." Tunkkainen ja nuhainen ääni ilmoitti Naruton takaa. Poika käännähti yllättyneenä katsomaan taakseen ja näki miltei kaksinkerroin taittuneen mummokäävän takanaan harava kädessään.

"Mitä?" Vaaleatukkainen poika sanoi aidosti hämillään, vaikka oikeasti oli juuri tullut tämän 'nuoriherra Sasuken' hautajaisista.

Nuoriherra Sasuke on kuollut.

 

  "Ai.. anteeksi että häiritsin." Naruto mutisi ja kääntyi lähteäkseen. Kadulle päästyään hän veti syvään henkeä ja yritti tajuta *hän on kuollut, Sasukea ei enään ole. Hän on KUOLLUT!' Kuitenkaan hän ei kyennyt uskomaan sitä.

 

   Samassa alkoi satamaan.

 

   Niinkuin moni rakastavainen oli sanonut sataessa, että yksi hyvä puoli sillä oli, se kätkee kyyneleet. Niin, niin oli. Niin se kätki. Naruton oli todettava. Hän ei ollut liikkunut puoleentuntiin paikaltaan, ja oli jo kautaaltaan märkä. Hän tiesi kuitenkin, ettei jaksaisi mennä kotiinsa. Ainut sopiva paikka tälle oli se, missä hän oli surenut lukemattomia kertoja ennenkin. Paikka jossa Sasuke oli kuollut.

 

   Päästyään liukastumatta portaat ylös Hogake-vuorelle Naruto värisi läpimärissä vaatteissaan eikä kyennyt enään itkemäänkään. Hänen kullanvaaleat hiukset olivat liimautuneet hänen syvänmerenväristen silmiensä eteen. Kaukana hän erotti vieläkin pienen ristin, joka oli pystytetty Sasuken tippumispaikalle. Tai siis hänen ja Sasuken.

Huominen on sulta peruttu, ja niin on multakin. Vai eilinen eläköön muistoissamme.

 

 Naruto istui hiljaa märälle kivelle välittämättä enään housujensa kastumisesta. Hän oli jo muutenkin tarpeeksi märkä. Hiljaa laastaroiduilla sormillaan hän silitti kylmää ja märkää maata vieressään toivoen jonkun ilmestyvän vierelleen, ja sillä jollain oli nimikin, maailman kaunein nimi. Se nimi alkoi ässällä ja loppui eehen. Se nimi oli Sasuke.

Kannan silti unelmiani yhä mukanani.

 

  Poika laskeutui pitkäkseen ja tunsi lyhyiden ruohonkorsien kutittavan itseään niskasta. Ne olivat puskeneet tiensä läpi harmaan, tai siis ruskean kallion ja nyt aiheuttivat työtä kaupungin puutarhureille.  Poika antoi tippuvien sadepisaroiden kutitella kasvojaan valuessaan alaspäin, ja nautti siitä kuinka ne peittivät viimeisetkin kyyneleet, jotka poika onnistui pusertamaan itsestään. Seuraavaksi hän oikeasti itkisi verta.

Unelmiani en uskalla jättää.

 

  Sade jatkui yhä piiskaavana ja liimasi pojan maahan, tämän jaksamatta edes välittää asiasta. Harmaat pilvet vyöryivät taivaalle yhä uusina, vuolaina sotajoukkoina valmiina luopumaan lastistaan. Maa nieli ahtaasti veden itseensä kuin viime sateesta olisi ollut viisikymmentä vuotta. Siitä oli kahdeksan päivää.

Ne pitävät minut vielä kiinni täälä. Täällä maailmassa.

Sinä olet unelmissani vieläkin osallisena.

 En uskalla luovuttaa sinusta, nyt kun olet pelkkä muisto.

Muistot haalistuvat, joku sanoi.

Sinä et haalistu koskaan.

 

  Aavikko tulvi vettä. Poika oli palannut taas sinne pimeydestä, kuitenkaan se ei ollut entisensä. Se oli täynnä kukkia. Se aavikko oli todellakin puhjennut täyteen kukkaan. Enään sitä ei aavikoksi tunnistanut. Mutainen sadevesi virtasi pienissä ojissa täyttäen ne kiusoittelevalla elinvoimallaan, yhtäkkiä aavikon kaikki eläimet heräsivät eloon. Perhoset lentelivät kukasta kukkaan kuin tämä olisi niiden viimeinen päivä, ehkä olisikin. Ja tuuli kuiskaili hempeänä. Vielä horisontissa näkyi elinvoiman tuoneet tummat pilvet. Ja keskellä kaikkea seisoi poika, joka kyynelsilmäisenä katseli kaikkea. Hän ei itkenyt onnea, hän itki sitä tuskaa jonka tämä vaippa oli peittänyt alleen. Hän itki itseään räsyisissä vaatteissaan.

 

Vilja lainehti pelloilla luoden oikeastaan aika kaunin maiseman. Aurinko oli kadonnut bussin katolle mutta kiilsi ikkunasta siltikin silmiini. Tietysti, olin missä tahansa aurinko paistoi aina silmiini. Mä peitin kädelläni harmaanvihreet silmäni ja kattelin tarkemmin sinne viljapeltojen täyttämään kaukaisuuteen. Se oli aika kaunis, jos kliseisii ollaan. Kaikkialla aina kuvailtiin kuinka kaunis mikäkin maisema on. Mut oikeesti se maisema pysäytti mun ajatukset. Pian kuitenkin se peitty taas paksuun tasasenvihreeseen puumetsikköön. Se kullankeltanen pelto oli ollu mulle ku joku ois raottanu paremman verhoja.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

   Tää romunen ruosteläjä mateli hitaasti eteenpäin ja tuntu kuin se pysyis pystyssä vaan hyvällä tahdolla. Sen katto kolis ja koko bussi heittelehti tien sivulta epävakaisesti toiselle. Aluks se oli hirvittäny mut kyl siihen tottu aika nopeesti, siis kaikki muut paitsi Minttu, joka istui kalpeena etupenkillä ja jonka takii bussi oli pysäytettävä vartin välein kun sen piti oksentaa. Raukalla oli myös kauhee lentopelko, mikä huomattiin vasta koneessa. Sen aikaa ku se ei ollu pyörtyneenä se itki ja kirku että haluu pois. Oikeastaan Minttu oli koko säälittävyydessään aika koominen näky. Normaalisti se muistutti enemmän AD/HD lasta ku tommosta vihertävän kalpeeta hiirtä. Ilma oli tunkkanen ja kuskilla oleva tuuletin huris jo punertavana. Suomessa taatusti nää tämmöseet läjät ois kiellettyjä. Siin ei ollu ees ilmastointii joka ois pakollinen vaatimus tässä helteessä.

 

    Varmaan just tän hapettoman ja tunkkasen ilman takii kaikki oli ihan poikki. Kukaan ei ollu jutellu kunnolla tän hikisen matkan aikana, vaan sieltä täältä oli kuulunut epämääräisiä ähkäisyjä. Ne tauot jotka Mintun matkapahoinvointi ja vessatarve toi oli paratiiseja. Kaikki luovi ittensä pihalle, vaikka siellä oli yhtä lämmintä kuin bussissaki, siel sentään oli välillä se siunattu tuuli. Yleensä me pysähdyttiin jollekki rupuselle huoltoasemalle joka kotimaan katukuvas olis näyttäny ylisuurelt roskakasalt, siel me ostettiin tarvittavat juomat ja käytiin tarpeilla. Välil ehti käydä syömässäki jotain. Aurinko sai aina loisteellaan asfaltin höyryämään ja kaukaisuudes tie näytti vaihtuvan veteen. Taivas oli kokoajan ollu pilvetön ja kaunis, just sillon ku olis toivonu sadetta.

 

   Mä hivutin katseeni pois siit tylsästä metsä ja katoin mun vieressä istuvaa Jadea. Se huiskutti itteensä sen ikivanhalla  japani-viuhkalla ja yritti keskittyy johonki tiiliskiven kokoseen eepokseen joka oli mun mielestä tylsä. Jadella oli outoja päähänpiintymii, joista yks oli Japani. Ite se aina pukkas mua nyrkillä vatsaan ku mä huomautin sitä sen pakkomielteistä jotka tuntu vaihtuvan viikoittain, mut sen viikon ajan oli sille olemassa vaan se asia, oli se ihminen, esine tai aate.

 

   Jade oli käpertyny jotenkin luonnottomasti omalle minimaalliselle istuimelleen. Sen jalat sojotti edessä olevan penkin niskatyynyl oudosti ja kyynerpäät se oli survonu kylkeensä kiinni kun ei ollu muuallakaan tilaa. Siin minimaallisessa tilassa se sitten yritti viihtyy sen kirotun ajan sinne hotelliin mis me yövyttäis.

 

  Jaden oranssiks värjätyt etuhiukset tippu pinnikiinnityksestään aina välillä sen jäänsinisten silmien eteen ja se puhals ne laiskasti pois silmiltään, välillä huitas ne viuhkalla. Mustat takahiukset se oli kiinnittäny kahelle löysälle nutturalle niskaan niin että ne muistutti jotain roikkuvia eläimen korvia.

 

  Tuntu ihan kuin se ois tuntenu mun katseen ja kään ne kirvelevän vaaleet silmänsä muhun. Samalla se rupes hymyilemään.

"Kuumaa vai mitä." Se enemmänki totes ku kysy.

"Juu, pikkasen. Kuinka paljon mä kaipaanki Suomen sateita." Mä vastasin sille puol vitsillä. Tyyppi ties kuinka paljon mä vihasin Suomen ajoittain aika paskaa kelii, mut se oli kuitenkin paratiisi tähän verrattuna. Jade ties myös et mä olin halunnu tälle luokkaretkelle siitä lähtien ku ykkösellä meille ojennettiin pipari laatikoit ja sanottiin 'myykää niin päästään sitten luokkaretkelle.' Juu, en mä ehkä ihan siitä asti, pitkään kuitenki. Jade naurahti ja yritti taas keskittyy romaaniinsa.

 

   Siin bussissa me oltiin kökötetty melkein koko päivä kunnes lopulta kaiuttimissa räsähti ja ope ilmotti särisevällä äänellä:

"Tuolla oikealla näette sitten majapaikkamme. Hieno, eikö? Kannatti matkustaa vai mitä!" Sen äänes paisto väsynyt ylpeys ja kuin taikaiskusta jokainen oli liimautunu oikeenpuolen ikkunoihin. Taaempaa kuulu hajanaisii hurrauksii ja taputuksii ku kuski kaars romunsa hotellin pihaan. Jokainen työns ittensä ulos ahtaista ovista ja jäin katselemaan hotellia. Se oli hopeanhohtoinen rakennus, puistossa kasvo pari kitukasvusta havupuuta Suomen metsiin verrattuna. Koivut kasvo paljon paremmin. Siihen oli myös kaivettu pieni puro virtaamaan puiston läpi. Hotellis tuntu olevan ainakin kakskymmentä kerrosta. Jokaisessa oli parveke ja massiiviset ikkunat. Parvekkeen kaiteeseen oli kiinnitetty pari viherkasvii.

 

   "Mä en enään ikinä haluu matkustaa bussilla." Minttu mutis meijän lopulta eksyttyä omaan huoneeseen. Jade oli vallannut suihkun ja kulutti siellä hyvällä omatunnolla vettä. Niin mitäs hätää tässä, hotellin vettähän se vaan on.

 

   Mä taas olin vallannu toisen puolen parisängystä ja Minttu toisen. Jade oli suihkun valtauksellaan menettäny osansa sängynvalinnassa ja kostoksi joutunut nukkumaan yksin toisellapuolella huonetta, silkkaa piruutta me se sinne työnnettiin, tiedettiinhän me sen pelko vieraassa paikassa nukkumista kohtaan. Jos se ois kiltti meille loppuillan ja tulis nopeesti suihkusta ulos nii saatettais me mahduttaa se parisängyn keskelle.

 

  Nii, huone oli oikeesti aika iso, kannatti oikeesti säästää. Siinä oli yks parisänky ja yks tavallinen sänky. Sisustus oli niitä tavallisii mitä oletti näkevänsä hotellihuoneissa. Vaaleanruskeat paanelit ja pastellin värinen tapetti. Seinän kokoinen ikkuna ja parveke. Pari viherkasvii. Vessaa ja suihkuu me ei vielä oltu päästy näkeen Jaden takii.

 

   Minttu näytti arvanneen mun ajatukset ja paukutti vessan ovee.

"Me muutkin halutan sinne!" Se karjas. Sil oli tytöks outo tapa karjuu, liian miehinen. Mä tirskahdin ajatukselle ja sain Mintun mulkaisemaan mua oudosti.

"Joo joo, mut nyt kun mä kerranki suihkuun pääsen nii mä nautin siit kunnolla." Jade huus takasin tarkoitusta kaksmiellisemmällä äänellä ja sai meijät nauraan. Lopulta kuitenkin se avas vessan oven ja päästi meijät sisään. Se oli nyysiny hotelli pyyhkeen kaapista päälleen ja esitteli suihkutilaa. Outo aika sille, mutta Jadesta ei ikinä tiennyt. Siellä oli kaksi suihkua ja amme. Ammella oli ne söpöt tassut mitä mä olin ihastellu aina. Kaakelointi oli tylsä kulta-valkoinen ja pitemmän päälle tosi ärsyttävän näköinen.

"Kerpele, miks sä et kertonu että tääl on kaks suihkuu ja amme!?? Mehän oltais voitu änkee tänne kanssa!" Minttu sano närkästyneenä ja sai Jaden kohauttamaan olkiaan.

"Mä varmaan haluun olla täl matkalla välillä yksinki." Se mutisi.

"Kuule luuletsä tosiaan et sä pääset meistä eroon." Mä sanoin mukamas hämmästyneenä ja taruin Jadee käsipuoleen.

"Nii just, nyt kuule me ei päästetä koko matkan aikana susta irti." Minttu sano ja tuli leikkiin mukaan.

 

   Me oltiin oltu jo neljä vuotta ystävii. Seiskasta lähtien. Nyt me oltiin lukion ekalla ja vieläkin erottamattomii. Oltiin kumottu väite että aina kolmen tytön porukassa joku jää ulkopuolliseksi, meillä ei ikinä ollu käyny sillain. Jokainen ties toistensa pahimmat pelot ja toiveet. Joskus jopa enemmän ku henkilö itestään. Oli meil aina toki huonojakin aikoja, välistä vaan oli mukavampaa olla toisten kanssa. Riideltiinki me aika paljon pikkuasioistakin, mä taisin olla se pahin riitapukki huonoine hermoineni. Mut ei se ketään haitannu. Mut enimmäkseen kuitenki meillä oli niitä hyviä aikoja.

 

    "Hei tytöt.. kuka on hereillä?" Minttu kuiskas pimeyden keskelle. Mä ynähdin hiljaa ja käänsin kylkee Jaden kyynärpään painauduttua inhottavasti mun kylkiluihin. Meijän pakkomielteinen ystävämme tosiaan oli änkeytyny mun ja Mintun väliin, tehden tilavasta sängystä ahtaan.

"Mä oon." Minttu mutis tyynyynsä ja veti kyynerpään pois kyljestäni.

"Tääl on pimeetä.." Jade mutis ja äänestä päätellen käänty.

"Kas neitikin huomasi sen jo." Mä väläytin ja onnistuin säikäyttää sängynvaltaajat.

"Kas säki oot.." Minttu mutis ja rupes survoo jalkojansa mun puolelle. Ilmeisesti se tarkotti että mäkin oon hereillä. Laiskasti mä käännyin selkä niihin päin.

"Tääl on yhä pimeetä." Jade sanoio kovempaa mielenosoituksellisesti. Ellen mä ois kääntyny, ehkä mä oisin kuunvaloo vasten nähny Jaden työntävän leukaansa mielenosoituksellisesti eteenpäin.

"Mä oon lukenu jostain et Italian yöt ois valosii.." Jade jatkoi yksinpuheluaan välittämättä toisten paljonpuhuvasta hiljaisuudesta.

"Ehkä se johtuu siitä et meil on pimennysverhot ikkunan eessä." Minttu huokas ja painautu mun selkää vasten aiheuttaen sen että mä meinasin tippuu sängystä.

"Ai.." Jade mutisi punastuneena ja hautautui peittonsa alle. Nyt vuorostaan Jade sai kokea osan Mintun elopainosta tämän heittäytyessä epämääräisen peittomytyn päälle jossa oletti Mintun lymyilevän.

"Aaah!" Jade huusi ja yritti potkien hätistellä Mintun päältään siinä onnistumatta. Minttu tarras peittokasaa ja rupes kutittaa saaden Jaden kikattamaan peittoonsa.

 

   Aamulla kaikki oli ihan väsyneitä ja oli puolikuolleena raahautunu meijän romun bussin viereen.

 

  Heti kun ope oli saanu kaikki meistä kokoon niin me lähettiin matkaan. Aika kulu hitaasti madellen koko ajan kun me matkattiin. Kaikki suju samaan malliin kun eilenkin, kaikki oli hiljaa ja minttu taas roikku etupenkillä vihreenkalpeena.

 

  Joskus kymmenen aikaan yhtäkkiä auton ilmastointi surhati kovaäänisesti päälle ja sai hajanaisia ja laiskoja hurrauksia. Mä en jaksanu ees välittää siitä tunkkasenraikkaista tuulahduksista jotka hyväili mun kasvoja.

 

  Kattelin ulos ikkunasta. Me ajettiin tällä ruosteisella romulla pienellä serpenttiinitiellä, mua kauhistutti kuinka se heittelehti pienesti tien puolelta toiselle. Minttu oli nukahtanu sen onneks, koska muuten se kiljuis ja hyppi ympäri seinii kauhuissaan.

 

  Mun silmät tuntu kauheen raskailta ja mä olin jo sulkemassa niitä ja vaipumassa ihanaan uneen.

 

  Samalla auto osui kuoppaan ja heittelehti tien puolelta toiselle. Mä kiljasin täpöö. Mä tunsin mielessäni kuinka toinen takarengas käväs ihan tien reunalla ja kuinka se ajo siinä reunan yläpuolella hetken. Mun silmät oli revähtäny auki eikä unesta ollu enään tietookaan.

 

  Ja uudestaan. Taas auto heittelehti ja tälläkertaa takarengas todellakin meni reunan yli tyhjyyteen. Samalla koko pieni romu lähti tippumaan.

 

   Ja me kuoltiin. Me kaikki tiputtiin reunan yli tyhjyyteen ja bussi murskautui elämäni pisimpien ja kauhuntäyteisimpien sekuntien jälkeen murskautu maahan.

 

  Se kaikki tuntui käyneen kuin hidastettuna. Mä näin kuinka Kaikki yhtäkkii nous ilmaan, kuinka ihmisten väsyneet kasvot valtas alaston kauhu. Kuinka tippuessa tavarat lens ympäriinsä ja kuinka mun vatsanpohjaa kihelmöi tippuessa. Kuinka Jade alko kiljuun muitten mukana. Kuinka maa lähesty tappavana ja lopulta, kuinka metalli rutistui mun ympärille. Ja kuinka kaikki muuttui punasen kautta mustaksi..

 

  Ja mä kuolin..

  Kaikki kuoli...

   Jade makasi sängyllään silmät avoinna. Varjot tanssivat seinillä pilkallista valssiaan lepattavan ja välillä sammuilevan itsekseen. Pimeyden aikana varjot houkuttelivat koko huoneen mukaansa tanssiin.

   Vaaleahiuksinen kalpea tyttö tunsi silmäluomiensa olevan kiveä ja antoi niiden lupsahdella välistä kiinni peittäen varjojen ilkikurisesti nauravan tanssin. Lopulta tuli pimeys.

     Huone näkyi normaalina.. Kaikki oli paikallaan mutta varjot vain olivat poissa. Jade katseli silmillään rauhallisesti ympärilleen. Milloin tuo pöllö oli kaapin päälle ilmestynyt? Tosiaankin. Jostain oli kaapin päälle ilmestynyt valkoinen pöllö joka näytti siltä että laskeutuisi syöksymään kimppuun, sen keltaiset lautasenkokoiset silmät kiiluivat lampun lepattavassa valossa. Yhtäkkiä sen nokasta alkoi valua jotain mustaa tahnaa.

  Jaden silmät levisivät kauhusta ja kilpailivat jo pöllön kanssa suurudestaan. Totta.. jokin tahmea ja limainen neste valui sen nokasta suoraan sängyn viereiselle lattialle Jaden silmän ulottumattomiin. Sieltä alkoi kuulua outoa ääntä. Koko pöllön nokka näytti sulavan ja muuttuvan tuoksi nesteeksi, vähitellen koko pöllökin oli muuttunut nesteeksi ja tippunut ällöttävänä tahmeana vanana lattialle. Outo ääni kuului yhä voimakkaampana ja kasa alkoi höyrytä.. Se kasvoi pystyyn ja hoippui lausuen outoa sumaraansa.

   Jade yritti huutaa mutta ääntä ei syntynyt. Hän yritti nousta pystyyn, lyödä, potkaista tuota tahnasta muodostunutta hirviötä, turhaan. Hän ei pystynyt puhumaan eikä liikkumaan.

    Yhtäkkiä hahmo oli poissa. Jade itsekkin hämmästyi helpottuneena sen äkillistä katoamista. Mutta vasta nyt helvetti oli päässyt valloilleen.

   Jokin tarttui yhtäkkiä tyttöä kaulasta, tuntui kuin se olisi yrittänyt vetää hänet sängyn läpi, niin vetää. Käsi kiertyi kaulaan niskan kautta. Pian alkoi kiljunta. Se tuntui kaikuvan suoraan Jaden korvan vierestä, kuin joku olisi huutanut suoraan siihen. Joku, tai jokin. Tahmaolento ilmestyi yhtäkkiä huoneen perimmäiseen nurkkaan ja suli kiinni seinään, levittäytyen näin koko huoneen ympärille. Seinät alkoivat huojua ja tanssia kuin varjot, kiljunnan keskeltä kuului ivallista ja pahantahtoista naurua ja huutoja, jotka kai painajais kielellä tarkoittivat jotain 'kuole!' 'tapan sinut' tyyppistä.

   Ja mitä teki Jade? Hän ei pystynyt edes vastustelemaan. Henki rahisi käden otteessa katkeillen, ja lopulta loppui kokonaan. Kiljunta lakkasi mutta tahmaolento jatkoi valtaamiensa seinien huojuttamista. Sitten joku tarrasi häntä hiuksista. Jade tunsi päänahassaan pitkät koppuraiset kädet ja luonnottoman pitkät kynnet jotka nykivät ja vetivät häntä hiuksista kuin hukkuva kouristuksen omaisin liikkein. Jokin istui hänen vatsansa päälle estäen pallealla hengittämisen, se tuntui painautuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Läpi nahan ja sisuskalujen.

    Valot välkkyivät sienissä siellä täälä sokeuttaen Jaden aina hetkeksi. Pelko oli sietämätöntä.

   Yhtäkkiä tytöstä tuntui kuin olento olisi vetänyt pedin pois hänen altaan. Leijumisen tunne oli varma ja vahva. Kuinka heikko ilmavirta kutitteli poskia. Hetken rauha. Helvetti vain veti henkeä.

     Jokin tuntui kutittelevan tytön poskea, mutta paikalla ei ollut ketään. Jade katseli peläten suuntaan jossa oletti poskensa silittäjän olevan.

    Samassa jokin lävisti hänen polvensa. Jade käänsi silmänsä kohti sängyn laitaa kohdatakseen näyn jonka olisi mieluiten jättänyt näkemättä. Jättiläismäinen koira puri häntä jaloista repien niitä. Koiralla oli keltaiset kiiluvat silmät, torahampaat repivät lihasta. Selässä kasvoi myhkyröitä jotka näyttivät metallilta. Hännänpäässä oli nuoli ja muutenkin se oli ohut nahkaviipale. Polttava kipu voimistui hetki hetkeltä.

   Ja yhtäkkiä kaikki oli poissa. Jade nousi itkien pystyyn yrittäen tasata hengitystään. Mikä tahansa äsköinen oli ollut, se oli nyt ohi.